torstai, 30. toukokuu 2013

Märät silmät

Yli vuosi edellisestä kirjoituksesta.  Pikkuäijät on astetta isompia.  Isopojalla on huomenna jännä päivä: "potkijaiset" alakoulusta yläkouluun.  Sanoi, että on ihan sama tulenko vai en - nolaan kuitenkin itkemällä.  Ehkä silti menen, siksi puoleksi tunniksi kuin ehdin.  Lauantaina pikkukakkonen saa kolmannen luokan valmiiksi.  Ei ole enää ihan pieni hänkään.  Ja pahnanpohjimmainen saa ensimmäisen kevättodistuksensa, jännää jo kuinka monessa aineessa on saavuttanut tavoitteet.  Ei sieltä kuivin silmin selvitä sieltäkään, todistusten jaosta...

Miten ne on niin pieniä vieläkin ja silti isoja.  Polkevat pyörää lujempaa kuin minä.  Osaavat sanoja jotka saavat minut yskähtelemään ällistyneenä.  Kuuntelevat musiikkia ja ovat oikeasti jotain mieltä ja vielä perustelevatkin sen.  Miettivät tulevaisuutta ja tähtäimessä on muutakin kuin se pikkukakkosen legendaarinen toiveammatti: leijonankesyttäjä.

On yhtä aikaa ilo kasvusta ja kaiho aikaan, jolloin ne sai juosten kiinni... 

lauantai, 3. maaliskuu 2012

Kaakaota ja kermavaahtoa - tasan ei käy onnen lahjat

Keskimmäinen on melkoinen herkuttelija.  Keksi alkuviikosta oman reseptin: "kakaota, kermaavahtoa, karkia, maitoa, kerrmavaahtoa, karkia, kaakaota..."  ja odotti koko loppuviikon, kun annoin luvan karkkipivänä toteuttaa itseään.  Tänään koitti onnenpäivä: veljetkin saivat omat herkkunsa (pienempinä annoksina, totta kai) ja tähtihetki oli pursottaa omalla rahalla ostettua truuttakermavaahtoa suoraan suuhun.. Uh!  Mutta poika oli onnellinen.

Illalla katsoimme Putouksen Unicef-ohjelmaa.  Moni asia jäi mietityttämään niin äijiä kuin äitiäkin.  Kuopus sanoi lopuksi: ":nOnpas niitä monta niitä kärsiviä lapsia. Mut onneks niitä autetaan".  Toivottavsti tämäkin katseluelämys jollain lailla kuitenkin jäi plussan puolelle.  Leena Héffner jne:n kolmen ärrän ohjelma jäi kyllä hauskuttamaan mieltä: Rikkautta, rakkautta, rusketusta!  Siinä on asenne kohdallaan äidinkin mielestä;).

torstai, 1. maaliskuu 2012

Arkinen alku

Äitiydessä alan olla vanha tekijä - melkein kaksitoista vuotta ja kolme äijää kainalossa.  Kiitosmielellä vaikka arki joskus yskähtelee.  Bloginkirjoittamisessa sen sijaan - niin että miksi tätä tehdään?  Kenelle minä kirjoitan?  Koko maailmalle, sinulle - vai itselleni?  Jaksatko lukea, vaikken osaisi olla yhtään hauska, syvällinen tai viiltävän älyllinen vaan ihan vain arkinen aasinsiltoineni?  Nyt on pakko mennä - nuorimmainen nukkuu, ehkä isommatkin ihan pian...